Emmi Itäranta sukeltaa spekulatiiviseen fiktioon kahdella kielellä

Emmi Elina Itäranta syntyi Tampereella vuonna 1976. Hän on opiskellut Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimusta ja työskennellyt valmistumisensa jälkeen dramaturgina Ylellä. Lisäksi Itäranta on opiskellut Kentin yliopistossa luovaa kirjoittamista. Tällä hetkellä hän asuu Canterburyssa, Britanniassa.  Emmi Itäranta kirjoittaa teoksensa samaan aikaan sekä suomeksi että englanniksi. Hän on julkaissut kaksi kirjaa, jotka molemmat ovat lajityypiltään spekulaativista fiktiota.

Nuoren kirjailijan esikoisteos Teemestarin kirja ilmestyi vuonna 2012, englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Esikoisteos nosti kirjailijan uran heti nousuun. Kirja syntyi osana Itärannan silloisen opinahjon, Kentin yliopiston, kirjoittamisen maisteriohjelmaa. Teemestarin kirja voitti Teoksen järjestämän scifi- ja fantasiaromaanikilpailun ja sama kilpailu poiki hänelle myös kustannussopimuksen. Ilmestymisvuonnaan Teemestarin kirja voitti myös Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2013 Itäranta sai teoksestaan Nuori Aleksis -palkinnon. Memory of Water puolestaan julkaistiin keväällä 2014 Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Itäranta pääse suuren yhdysvaltalaiskustantamon, Harper Collinsin talliin ja kustantaja otti teoksesta saman tien jättipainoksen. Teos on käännetty arabiaksi, espanjaksi, georgiaksi, italiaksi, japaniksi, norjaksi, portugaliksi, ranskaksi, saksaksi, tsekiksi, turkiksi, unkariksi ja viroksi. Memory of Waterin myötä Itäranta oli ehdokkaana vuoden 2014 Philip K. Dick -palkinnon ja vuoden 2015 Arthur C. Clarke -palkinnon saajaksi.

Itärannan toinen romaani, Kudottujen kujien kaupunki julkaistiin vuonna 2015. Kirjan teemoja ovat valta ja identiteetti, ja niitä käsitellään tietynlaisen mysteerijuonen kautta. Kirja ei tälläkään kertaa sijoitu tuttuun reaalitodellisuuteen. Itäranta kertoo, että tarinan rakentaminen on ollut samaan aikaan sekä työlästä että innostavaa. Hän kertoo, että ensimmäisen kirjan menestyksen jälkeen toisen kirjan julkaisuun liittyi paineita. Itäranta koki, että toisen kirjan avulla hänen täytyy pystyä osoittamaan, ettei hän ole yhden kirjan ihme vaan todellinen ammattikirjailija. Hän myöntää, että kirjoittaminen oli välillä hankalaa. Kansainvälisen kustannussopimuksen myötä Itäranta on päässyt keskittymään kokopäiväisesti kirjoittamiseen ja on kiitollinen tilanteesta. Hän muistuttaa, että takeita tilanteen jatkumisesta ei kuitenkaan ole ja kirjailijan on vain totuttava ajatukseen epävarmuudesta. Itäranta uskoo, että hänen elämänsä tulee jatkossakin keskittymään suurelta osin siihen, minkä lauseen hän seuraavaksi kirjoittaa työpöytänsä ääressä. Kaikki muu tulee ja menee sen ohessa.

Itäranta neuvoo kirjoituskilpailuihin osallistuvia hiomaan tekstinsä mahdollisimman valmiiksi ennen osallistumista. Hän muistuttaa, että vaikka teksti olisi kuinka hyvä, harva saa käsikirjoituksen heti läpi kustantamoon tai kilpailuun. Itäranta on itse valinnut asuinpaikakseen Iso-Britannian, mutta hän ei usko että asuinpaikka juuri vaikuttaa kustannussopimuksen saamiseen. Kirjoituskieltä hän sen sijaan pitää tärkeänä. Itäranta muistuttaa, että Suomessa on totuttu käännöskirjallisuuteen, mutta tilanne ei ole sama kaikkialla. Kaikesta englanninkielisissä maissa julkaistusta kirjallisuudesta käännöskirjallisuus edustaa vain muutamaa prosenttia. Vaikka kirjallsuuden taso on Suomessa erittäin korkea, kirjallisuuden käännössopimukset saattavat estää kirjan julkaisun. Itärannan ensimmäisen kirjan julkaissut Harper Voyager ei esimerkiksi julkaise lainkaan käännöskirjallisuutta eli myöskään Itäranta ei olisi päässyt heidän listoilleen, ellei olisi kirjoittanut teostaan myös englanniksi. Itäranta toteaa, että kansainvälisillä markkinoilla ollaan Suomea avoimempia ns. crossover-kirjallisuudelle, jota Itärantakin kirjoittaa. Termillä tarkoitetaan yleisesti kirjoja, jonka kohdeyleisöön kuuluu kaikenikäisiä lukijoita tai jotka vetoavat lukijoihin lajityypistä riippumatta. Genren menestysnimiin kuuluvat mm. Harry Potter ja Nälkäpeli, jotka edustavat spekulatiivista fiktiota.Itäranta kertoo, että molemmilla markkinoilla törmää genresnobismiin ja oletukseen, että spekulatiivinen kirjallisuus ei ole riittävän ”kirjallista”. Itäranta ei lämpene tiukoille genre-rajoille, vaan toivoo että liiallisesta luokittelusta päästäisiin eroon ja hyvä kirjallisuus olisi vain hyvää kirjallisuutta ilman tarvetta määritellä lajityyppiä.